Vasenkätisiä piirtäjiä ja muita Idän ihmeitä

(Tämä ei ollut kuolema, vain hervottoman pitkä ajatuskatkos. Kuolleeksijulistaminen useinmiten elvyttää minut.)

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaikutteita saa ja pitää ottaa. Yhtälailla olen kuitenkin myös sitä mieltä, että vaikutteita poimiessaan täytyisi punnita, onko niissä uudessa kontekstissaan mitään järkeä.

Jostain kumman syystä monilla 'mangapiirtäjillä' on tapana peilaamattomaan mangaan tutustuttuaan ihastua opuksen lukusuuntaan. Ilmiö on yksi yleisimmistä ja häiritsevimmistä wapanismeistä, joita länsipiirtäjät viljelevät. Kukaan näistä piirtäjistä ei kuitenkaan yleensä osaa perustella muuta hyvää syytä japanilaiselle lukusuunnalle kuin "mä tykkään tästä." Ja näinhän me saamme myös jättää pisteet ja pilkut minne haluamme, koska ei kukaan kielenhuollostakaan pidä. .nämmene nääkkyt aksok,naatnuus neesialinpaj nettis sede ätsät natiojriK (Tosin ne penteleet kirjoittavat välillä myös vasemmalta oikealle).

Tosiasia nyt kuitenkin on, että kirjoitusjärjestelmämme liikkuu vasemmalta oikealle. Peilaamaton manga on jokaiselle ensikertalaiselle näinollen melkoisen käsittämätön outolintu, joka sekoittaa katseenkuljetuksen melkoisen ikävästi. Totta kai kaikkeen tottuu, ja olen itsekin peilaamattoman mangan kannalla, koska alkukieli on japani. Materiaali on alunperin tehty lukusuunnan mukaan, ja sen peilaaminen kasvattaisi ainakin omaan silmääni häiritsevän määrän vasenkätisiä, puhumattakaan väärin päin puetuista kimonoista. Lukusuunta siis hanaa ehdottomana ykkösenä wapanilaista piirtosuuntaa vastaan.

Toinen, hiukan lukusuuntaan liittyvä asia on, etteivät vasemmalta oikealle kirjoittavat artistit yksinkertaisesti osaa piirtää oikealta vasemmalle. Ruutusommittelu on helposti joko kaoottista tai näyttää länsimaisesti luettavalta, vaikkei sitä olekaan. Puhekuplien lukujärjestys on käsittämätön. Aloittelijoilla on toki samaa ongelmaa 'normaalillakin' suunnalla, mutta harva hallitsee käänteisen. Olen kymmenet kerrat lukenut sarjakuvia sivutolkulla väärään suuntaan vain todetakseni, että kas vain, yksi wapanismi lisää, ihmekös tuo, ettei tuntunut järkevältä (tosin yhdeksän kymmenestä ei ole sen järkevämpi luettaessa oikeaan suuntaan) Eikös muuten nettisivun edellinen - seuraava -namiskojen pitäisi olla japanilaisella lukusuunnalla seuraava - edellinen? Eiköhän eteenpäin vievä nuoli määräydy nimenomaan kirjoitus- tai lukusuunnan mukaan? Toinen vastaan sotiva pointti on siis: Ette vain osaa.

Mahtaakohan japanilaista lukusuuntaa harrastavilla olla aina pieni haave saada työnsä julkaistua Japanissa, tuossa mangan ihmemaassa. Tätä varten on harjoiteltava väärään suuntaan piirtämistä henkeen ja vereen ja paremman perustelun puutteessa todetaan "Saanhan minä tehdä miten haluan."

Syy, jonka naurettavuudessaan voisi japanilaiselle lukusuunnalle melkeinpä hyväksyä, on tekijän vasenkätisyys. Oikealta vasemmalle liikkuessaan käsi ei suttaisi jo piirrettyjä ruutuja. Tätä perustelua en tosin ole koskaan kuullut käytettävän, varmaankin siksi, että jopa wapanisti tietää, ettei suurin osa japanilaisista ole vasenkätisiä.

Jos kirjoittaa sarjakuviensa dialogin japaniksi, voi kaikessa rauhassa oikeuttaa itselleen myös japanilaisen lukusuunnan. Suomeksi kirjoitettaessa seuratkaamme suomalaista lukusuuntaa.

Tyylillä on väliä

Mielenkiintoinen tosiasia on, ettei sarjakuvan kohderyhmä ole usein tekijällekään selvillä. Kuitenkin jo piirtotyyli saattaa rajata osan lukijoista pois. Toisaalta piirtotyylistä saatu ennakkokäsitys tarinan sisällöstä saattaa myöhemmin häätää virheelliseen kohderyhmään kuuluvan lukijan.

Suosituin mangan lajityypeistä niin meillä kuin muualla on pojille suunnattu toimintapainotteinen manga. Vaikka piirtotyylejä on melkolailla yhtä monta kuin piirtäjääkin, väitän, että näitä sarjoja yhdistää tietty selkeys ja yksinkertaisuus. Yksinkertaisuuden suurimpia syitä lienevät liikkeenkuvauksen paljous ja tietynlainen graafinen miellyttävyys. Kun materiaali on pojille suunnattua, selkeät linjat toimivat paremmin. Sanomattakin tosin on selvää, että "poikamangan" tyyli viehättää myös suurta osaa tytöistä, myös allekirjoittanutta.

Tälle vastakohdaksi asetan toisen ääripään, tytöille suunnatut mangat, joissa hahmot kelluvat kukkamerissä, ja yhden hahmon vaatteissa on enemmän yksityiskohtia kuin kymmenessä poikamangan sankarissa yhteensä. Hahmojen liikkeet keskimäärin ovat vähäeleisempiä, joten yksityiskohdat eivät tuota ongelmia. Tytöt ovat kauniita, ja pojat (joita ei yleensä tytöstä
harjaantumaton silmä erota) ovat kauniita.

Pojille (tässä myös poikamangasta pitävät tytöt) ja tytöille suunnattu materiaali siis poikkeavat toisinaan rajustikin. Ristiriita aiheutuu pseudomangakalla siinä vaiheessa, kun tämä ottaa vaikutteensa molemmista ääripäistä.

Niin tylsältä ja stereotyyppiseltä kuin se kuulostaakin, jos näen söpöilevällä tai koreilevan yksityiskohtaisella tyylillä piirretyn sarjakuvan, oletan sen sisältävän esimerkiksi ihmissuhteita, taikatyttöilyä tai poikarakkautta. Nämä aihepiirit eivät juurikaan minua kiehdo, joten todennäköisesti jätän tarinan väliin. En kuulu kohderyhmään.

Ongelma on, että lukijoita huijataan. Moni poikamangaa lukeva pitää poikarakkaudesta. Fandomissa paritetaan sarjan miespuolisia hahmoja keskenään ja lopulta omissa tarinoissa luodaan omia poikaxpoika-suhteita. Poikarakkaus myy (tai siis, noh, sillä saa suosiota turhankin helposti, oiva fanipalvelun muoto siis). Mikäpäs siinä, että piirtelee poikarakkaustarinoita, eihän se ole keneltäkään poissa.

Vika kuitenkin on siinä, että piirtäjä on usein mallintanut oman tyylinsä suosimiensa tekijöiden tyyleistä. Yllättävän paljon näkee selkeästi poikamangan tyyliä seurailevia poikarakkaustarinoita. Tyyli johtaa tällöin monen harhaan. Sarjakuva on tematiikaltaan tyttöjen sarjakuvaa, mutta näyttää pojille suunnatulta. (Ei, oikeasti, näyttäkää minulle poikia, jotka haluavat lukea poikarakkautta, pelkkää neutraalia suhtautumista ei lasketa).

Sama pätee toki toisinkin päin, mutta harvemmin näkee kimalletytöillä toteutettua mättöä.

Piirtotyyli on monelle kovin henkilökohtainen asia. Tarinankerronnan välineenä sitä olisi kuitenkin hyvä olla valmis tarpeentullen muokkaamaan. Sopivalla tyylillä tekijä ja kohderyhmä kohtaavat paremmin ja tarinan viesti välittyy oikein.

Suomi ei ole pelkkää metsää ja Kalevalaa

Olen jo jonkin aikaa pitänyt sarjakuvan sijoittamista Suomeen fiksuna ja toimivana lähestymistapana suomalaiselle tekijälle. Suomalainen tuntee Suomea yllättäen huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi Japania, jonne "mangan kotimaana" (ja osittain siistien nimien vuoksi) tarina miellään sijoitetaan. Ongelma tässä kuitenkin on, että suurin osa suomalaisista on muodostanut kuvan Japanista animen ja mangan kautta. Tämä yhdistettynä sarjakuvan miljöön rakentelussa pakolliseen karsintaan aiheuttaa maailman, jolla ei ole edes etäisesti mitään tekemistä Japanin kanssa. Kyseessä on mangamiljöön karikatyyri, siinä missä mangamiljöö on jossain määrin todellisuuden karikatyyri.

Suomi on siis hyvin potentiaalinen vaihtoehto jo pelkän tiedon vuoksi. Karikatyyrillä on pienempi riski mennä metsään, jos karikoitava asia tunnetaan. Aivan kuten meidän käsketään opetella ihmisen anatomia ennen sen pelkistämistä.

Mutta kuten sanottua, vaikka riski mennä metsään on pienempi, se on silti olemassa. Ja metsään sitä Suomessa on tapana mennä. Toki on totta, että suurin osa Suomen pinta-alasta on metsää, mutta kuinka moni meistä ihan aikuisten oikeasti hyppii metsässä päivittäin? Edes viikottain? Itse en käy välttämättä edes kerran vuodessa. Ja tästä metsättömyydestä huolimatta olen siltikin suomalainen.

Toinen Suomeen sijoitettavien tarinoiden ongelmakohta on Kalevala. Toki kansalliseepoksemme sisältää mielenkiintoista tarinantynkää, mutta Kalevala on sarjakuvissa hirvittävän käytetty aihe. Se, ettei siitä ole piirretty isosilmäsarjakuvia ei tee siitä tuoretta. Ja jos nyt otamme huomioon, että Kalevalasta enemmän tai vähemmän napsivia suomipseudoja on julkaistu jo kolme, voimmeko pitää ideaa erityisen originellinä?

On huomattavasti helpompi sanoa mikä ei toimi kuin mikä toimii. Kohtuuden nimissä tätäkin aihetta täytyy kuitenkin käsitellä. Jos jätämme taaksemme nuo kaksi paikkansa pitämätöntä Suomi-klisettä, mitä meille jää?

Mahdollisia miljöitä:
- Pieni kylä tai kaupunki, jossa melkein kaikki tuntevat toisensa
- Helsingin kaltainen Suomen metropoli, jossa ihan oikeasti liikkuu sitten ihmisiäkin
- Maaseutukylä, jossa kaikki ihan varmasti tuntevat toisensa
- Kesämökki/loma-asunto tunturissa/asuntovaunu tai -auto

Jätetään siis metsämökit rauhaan ilman oikeasti hyviä syitä, mmkay? Hyvä syy ei ole se, ettet vain halua piirtää kaupunkimiljöötä, koska kuusia on helpompi piirtää.

Päänavaus

Manga on muotia, joten siitä vaikutteiden ottaminen on automaattisesti paha ja halveksuttava asia. Muoti-ilmiöille tyypillistä on joka paikasta tursuaminen, joten tätä kyllästymistä "epäomaperäiseen" tyyliin huudellaan melkoisen nopeasti useammillakin taidesivustoilla. Allekirjoittanutkin on saanut useampaan otteeseen kommentteja luokkaa "tää ois muuten kiva, mutku tää on mangaa ja manga on perseestä".

En nyt ala eritellä omaa kantaani siitä, kuinka määritellään mangavaikutteinen. Yleinen (ei-mangaharrastajien) määritelmä kuitenkin vaikuttaa olevan keskivertoa isommat silmät ja terävät nenät. Vinksahtanut anatomia on myös mahdollista. Ei-harrastaja ei yleensä tunne mangan muita ominaisuuksia, mutta se näiden geneerisen mainstreamtyylin tuntomerkkien huomaamista vaikeampana asiana heille annettakoon anteeksi.

Tosiasiahan on, että ihmisten on usein vaikea hyväksyä asioita, joita eivät ymmärrä. Tähän perusteluun tosin eksytään pseudopiirtäjien keskuudessa usein liiankin helposti. Sekä mielipiteet kaiken mangan kaikkivoipuudesta että ehdottomasta huonoudesta ovat virheellisiä, mutta molemmat osapuolet tuppaavat nojaamaan vain omaan kantaansa olettaen sen toisen olevan väärässä.

Ihmisillä on täysi oikeus olla pitämättä mangasta. Käsittämätöntä kuitenkin on, että "mangatyylistä" työtä pidetään automaattisesti roskana. Samalla viivalla ovat niin aloittelijat, kuin vuosikausia tyyliään hioneet piirtäjät. Parhaimmillaankin sitä pidetään vain vaiheena, josta kuuluu kasvaa ohi ja aloittaa oman tyylinsä kehittäminen. Tällä tavoin syntyvistä entisistä pseudopiirtäjistä, nykyisistä "En minä mitään mangaa lue" -piirtäjistä, on puhuttu parissakin eri blogissa. Itsekin alunperin japanilaisen (sen mainstreamin) tyylin ulkoisiin puitteisiin ihastuneena pidän tällaista kehitystä ikävänä, sillä näkisin mielelläni enemmän suomalaista mangavaikutteista sarjakuvaa.

Tämän blogin tavoite on valaa itsetuntoa niihin ihmisiin, jotka yleisestä negatiivisesta asenteesta johtuen harkitsevat mangavaikutteidensa karsimista, vaikka itse niistä pitäisivätkin, sekä käsitellä suomalaista pseudoa ja sarjakuvan suunnitteluun ja toteutukseen liittyviä asioita.